Canon S90, ensimmäiset kuvat

Tässä ihan ensimmäisiä kuviani Canon S90 kameralla. Alku vaikuttaa lupaavalta, mutta ei täydelliseltä. En kuitenkaan näin pikatuntuman perusteella tee hätäisiä johtopäätöksiä, vaan kuvailen vuodenvaihteen tunnelmat ja katsotaan sitten. Yleisfiiliksesltään S90 vaikuttaa kuitenkin ihan mainiolta peliltä.

Kaikki tarpeelliset objektiivit 400 eurolla

Vanhassa vara parempi, sanotaan. Esittelen tässä käyttökelpoisen ja hyvälaatuisen sarjan objektiiveja, joiden polttovälialue kattaa lähes kaiken peruskuvaamisen. Parasta on hinta, yhteensä n. 400 euroa.

Ok, kakkulat ovat käytettyjä ja lisäksi tarkennus pitää tehdä käsin, mutta kaikkea ei voi saada.

Laajakulma Nikkor Ai 28 mm f/2.8. Valovoimaa n. aukko enemmän kuin tyypillisessä kittizoomissa ja optinen laatu vähintään samaa tasoa. Pienikokoinen ja metallirakenteinen, joten kestää kovaa käyttöä vielä muutaman vuosikymmenen.

Kontrastikas ja teräväpiirtoinen täydeltä aukolta alkaen, mutta terävyysalue voimakkaasti kupera, joten täydellä aukolla kuvan nurkat eivät aina ole terävyysalueella. Nikonilla on optisesti parempiakin 28 milllisiä, mutta tämä versio ei ole todellakaan huono. Maksoin omastani käytettynä 100 euroa.

Normaali Nikkor Ai 50 mm f/2. Valovoimaa pari aukkoa enemmän kuin kittizoomeissa ja optisesti vähintään samaa tasoa. Tämäkin on pieni ja tukevarakenteinen.

Täydellä aukolla kontrasti ja terävyys hieman lattea, mutta toimii hienosti esim. potreteissa. Aukon tai parin himmennys terävöittää kuvan mukavasti. Maisemat kannattaa kuvata aukoilla f/8 - 11, jolloin nurkatkin ovat terävät. Parhaimmillaan tosi skarppi ja toimii vaikka D3x:n kanssa. Maksoin omastani käytettynä 50 euroa.

Lyhyt tele Nikkor Ai 105 mm f/2.5. Jälleen hyvä valovoima ja tukeva rakenne, joka tuntuu painossa, sillä sitä on enemmän kuin muoviobjektiiveilla. Koko on kuitenkin mukavan pieni. Tästä objektiivista on pienempikin Ais-versio, joka on optisesti samanlainen.

Tämä legendaarinen Nikkor on optisesti huippua, eikä häpeä oikeastaan minkään objektiivin rinnalla. Suorituskyky on loistava heti täydeltä aukolta, mutta paranee vielä aavistuksen himmentämällä. Toimii lähilinssin tai loiton kanssa hienosti myös lähikuvauksessa. Maksoin omastani käytettynä 150 euroa.

Tele Nikkor Ai 200 mm f/4. Tässä valovoimalla ei voi kehuskella, vaikka sitä onkin aukon verran kittizoomia enemmän, mutta pieni koko vastaavasti tasapainottaa kokonaisuutta. Metallia ei ole tässäkään säästelty ja se tuntuu kaikin puolin laadukkaana kokonaisuutena.

Kuten edellinenkin tele, niin myös tämä on optisesti erinomainen. Täydellä aukolla voi joskus havaita pientä purppuraa kontrastikkaissa rajapinnoissa, mutta ei mitään hälyttävää. Terävyydessä ja kontrastissa ei ole moittimista ja parempaa saa hakea. Maksoin omastani käytettynä 100 euroa.

Koko setti siis 400 euroa, jolla ei saa mitään optiseselta suorituskyvyltään vastaavaa uutta tämän polttovälialueen kattavaa optiikkaa. Tämä on tietenkin hieman paradoksaalista, sillä 28 - 200 mm alue on käytönnöllinen vain täyden kennon kamerassa ja ne, joilla on varaa tai tarvetta esim. Nikon D700:lle tai jopa D3:lle eivät ehkä halua pihtailla objektiiveissakaan.

Käsitarkennus on toinen hankaluus, josta selviää kunnolla vain isolla etsinkuvalla varustetulla täyden kennon kameralla. Parhaidenkaan pikkukennoisten etsinkuvat eivät sovi hyvin käsitarkennukseen, ainakaan minun silmilläni.

Varsinkin 105 ja 200 milliset toimivat tosi hyvin pikkukennoisessakin ja kyllä tarkennuksen kanssakin toimeen tulee, jos kohde ei liiku vauhdilla. Telen lyhyt syväterävyysalue helpottaa käsitarkennusta, koska terävä kohta erottuu laajakulmaa paremmin.

Sitten on vielä tietenkin valotuksen mittaus, joka toimii vain Nikonin paremmissa malleissa. Tämä ei digiaikana ole mikään aivan ylitsepääsemätön asia, koska mittauksen voi yritys ja erehdys menetelmällä asettaa kohdalleen ennen kuvaamista. Sitä paitsi samalla oppii mittaamaan valoa omilla silmillään ja siitä taidosta on pelkästään hyötyä.

Muutamia tilannekuvausta haittaavia ominaisuuksia siis tulee kaupanpäälle näissä perinneobjektiiveissa, mutta suosittelen silti kokeilemaan niitä, koska siinä ohessa voi oppia valokuvaamisesta uusia asioita. Optisen tai mekaanisen laadun ja hinnan suhde ei ainakaan parane vaikka ostaisi minkä tahansa uuden objektiivin.

Päivitys: Automaattihimmennin toimii kaikilla Nikoneilla.

Tulossa Sulantoblogiin

Kameroita tulee taas ja ensimmäisenä on vuorossa Canon S90, jota voinee pitää Canon G11:n taskuversiona.

Olen käyttänyt kesäkuusta asti Think Tank Urban Disguise 60 olkalaukkua ja kerron mitä mieltä siitä olen.

Yksi haastattelu on taas tulossa. Tänä syksynä tekemäni Amerikan vierailun aikana haastattelin vanhaa ystävääni Deborah Schwartzia, joka kertoi mielenkiintoisia asioita valokuvauksesta rapakon takana.

Päivän taidekuva

Tämän päivän kuvaksi valitsin taannoiselta Amerikan matkaltani otoksen.

Eilisen kuva ja alkeellinen pohdiskeluni tuottivat mukavasti kommentteja, mahtavaa! Jatkan hieman samoilla linjoilla tänään, mutta ei syytä huoleen, sillä laitteista ja kohistakin puhutaan vielä tässä blogissa. Puhutaan aika piankin, mutta ei vielä tänään.

Eilisen kommenttien perusteella kotimainen valokuvataide ei ole kovassa kurssissa. Minun täytyy tunnustaa, että en tunne kotimaista tämän hetken valokuvataidetta kyllin paljon voidakseni lausua kovin kummoista mielipidettä asiasta.

Taiteelle on tyypillistä asioiden kärjistäminen, kyseenalaistaminen ja kokeilu. Taiteilija voi tehdä juuri sitä mitä huvittaa ja sillä tyylillä kuin huvittaa, koska ei ole vastuussa asiakkaalle samalla tavalla kuin kaupallinen kuvaaja. Ei kuitenkaan pidä luulla, että taidekuvaajat olisivat jotenkin vähemmän teknisesti taitavia kuin kaupalliset kuvaajat. Taiteilijoiden osaamisen painopiste saattaa vain olla eri kohdassa.

Valokuvataiteessa, kuten muissakin taidemuodoissa on eri tyylisuuntia ja ainakin minä olen löytänyt sellaisia joista pidän. Tällä sivustolla on päivän kuva, jonka katsomisesta lähes aina nautin.

Onko lavastettu kuva jotenkin huonompi kuin aito kuva? Tätä kysymystä pohtii Juha Ylitalo omassa kommentissaan, joka liittyy eiliseen aiheeseen. Jos mietitään kuvaa pelkästään esteettiseltä kannalta, niin olen sitä mieltä, että ihan sama miten kuva on tehty, jos se toimii. Jos lavastettua väitetään dokumentiksi, niin se on valehtelua, mutta kuten sanottu ei mietitä sitä nyt.

Vuosia sitten olin lounaalla erään toisen kuvaajan kanssa ja hän kertoi nähneensä hienon kuvan, jossa on tie sivusta päin kuvattuna. Kuvan oikeassa reunassa kävelee vanha nainen kuvan keskustaa kohti ja vasemmassa reunassa juoksee nuori nainen keskustaa kohti.

Minä kysyin, että onkohan kuva lavastettu? Kuvaajakolleegani ei tiennyt, mutta oli sitä mieltä, että lavastettuna se ei olisikaan niin hyvä kuva. Minä sanoin, että jos katsoja ei tiedä, niin onko sillä väliä? En enään muista kuinka keskustelu päättyi, mutta olen edelleen samaa mieltä, että ei ole väliä.

Kun Robert Doisneaun kuuluisa kuva Pariisin kadulla suutelevasta nuoresta pariskunnasta paljastui lavastetuksi, niin ei kuva sen huonommaksi muuttunut. En tiedä onko kuvaaja joskus väittänyt tilannetta aidoksi, mutta en oikeastaan välitäkään. Kuva on hienosti toteutettu ja toimii.

Korostan vielä, että puhun tässä nyt katseluelämyksestä. En hyväksy tietenkään dokumenttien vääristelyä, jota aina silloin tällöin esiintyy arvostetuissakin julkaisuissa ja medioissa.

Päivän kuva

Tällainen kuva tänään lumisateessa kuvattuna.

Tämän blogin kommenteissa on hiljattain keskusteltu siitä, että kameroista keskustellaan liikaa ja kuvista liian vähän. Tämä saattaa olla totta, mutta molemmat aiheet ansaitsevat keskustelua. Tässä kuvista.

Kun katson valokuvaa, niin yritän aina miettiä onko se hyvä kuva ja jos on, niin miksi? Mikä tekee kuvasta hyvän? Hyvä kuva vetoaa tunteisiin, hyvä kuva saa katsojan hyvälle mielelle tai pahalle mielelle. Hyvä kuva siis ei välttämättä ole katsojan mieleen, mutta jos kuva herättää tunnereaktion, niin silloin kuva on tehnyt tehtävänsä.

Moni meistä halajaa kaukomaille kuvaamaan, minä ainakin, mutta ovatko kaukana kotoa kuvatut kuvat parempia kuin lähellä kotia kuvatut? Ovatko vaikeapääsyisessä kohteessa kuvatut kuvat hienompia kuin kotipihassa kuvatut?

Olen joskus sanonut, että jos minä nyt voisin käydä Marsin pinnalla näpsimässä muutamat kuvat, niin nehän olisivat sensaatio joka tapauksessa, vaikka olisivat millaista suttua, huonosti sommiteltuja tai aihepiiriltään tylsiä. Eivät ne välttämättä olisi hyviä kuvia, mutta kaikki haluaisivat nähdä ne, koska ne olisivat ainoat laatuaan.

Olen nähnyt melko tylsiä otoksia esim. Etelämantereelta. Eivät ole tunteitani liikuttaneet, vaikka on ollut pingviini tai jäävuori kuvassa. Kuvissa olevat kohteet ovat saattaneet olla mielenkiintoisia, mutta kuvat eivät. Olen myös itse kuvannut monellakin ulkomaanmatkalla ihan tusinakuvia. Kohde on tuntunut kiinnostavalta kuvaushetkellä, mutta kun olen jälkeenpäin kuvaa tarkastellut, niin eipä se ole hetkauttanut mihinkään suuntaan.

Tällaisia, ehkä hieman sekavia, ajatuksia kinkun ja suklaakonvehtien kyllästämistä aivosoluista pulppusi tänään.

Onko yllä oleva päivän kuva hyvä vai ei? Herättääkö se mitään tunteita?

Kun olet prosessoinut päivän kuvan, niin katso tämä kuvasarja ja pohdi, ovatko sarjan kuvat hyviä vaiko eivät ja miksi.

Hyvää joulua!

Toivotan blogini lukijoille mitä parhainta joulun aikaa. Viettäkää rauhallinen juhla ja kuvatkaa hyviä joulukuvia.

Miksi mustavalkoiset kuvat ovatkin värillisiä?

Lukija kertoi teettäneensä mustavalkoisia kuvia, mutta ihmettelee miksi kuvat sinertävät.

Isot kuvanvalmistamot tekevät mustavalkoiset kuvat samalle väripaperille samassa väriprosessissa kuin värikuvatkin. Kehitysprosessi elää hieman kaiken aikaa ja kuviin tulee pientä värivirhettä. Värikuvissa pieniä värivirheitä on mustavalkoista vaikeampi havaita ja koska suurin osa kuvista on värikuvia, niin prosessin pieni vaihtelu toleranssin rajoissa ei käytännössä haittaa.

Mustavalkoisessa kuvassa pienikin värisävy on helposti havaittavissa, varsinkin vaaleissa sävyissä, ja siksi massatuotantona tekevissä kuvanvalmistamoissa voi olla vaikea teettää neutraaleja mustavalkokuvia. Joillakin valmistamoilla on oma väriprofiili, josta voi olla apua. Mustavalkoisen voi tehdä rgb-kuvana ja asettaa sitten kuvalle valmistamon oma profiili. Tämä voi auttaa neutraalin mustavalkoisen saamiseksi.

Paras tapa on tehdä itse mustavalkoiset tai teettää ammattivedoksia valmistavassa paikassa. Isossa valmistamossa kuvat ovat halvempia, mutta kääntöpuolena on massatuotannon väljät toleranssit.

Vanhan ajan mustavalkopaperi ei toista värejä ja siksi perinteistä mustavalkotekniikkaa käyttämällä ei voi saada aikaan värivirheitä.

Kuvasin yllä olevan kuvan eilen illalla Stockmannin kellon alla Helsingissä Nikon D700 kameralla ja Nikkor Ai 50 mm f/2 objektiivilla. Muutin kuvan mustavalkoiseksi Lightroomissa ja annoin lopuksi pienen sinertävän sävyn.

Pimeysmasennusta vastaan, Nikon D3s

Nikon oli ensimmäinen valmistaja, joka ilmoitti kameransa herkkyydeksi yli 100 000 ISO. Nikon D3s uutuuden suurin herkkyys on samalla suurin muutos vanhaan D3 malliin, vaikka muitakin muutoksia on.

Kokeilin Nikon D3s kameraa erittäin pikaisesti yhdessä uuden 70 - 200 f/2.8 VRII zoomin kanssa. Koska kokeilu oli varsin lyhyt, niin kerron tässä niistä asioista, jotka jäivät päällimmäisenä mieleen. Minulla ei ollut aikaa tehdä tarkkoja vertailuja eri kameroiden välillä, mutta kuvasin samoja kohteita myös Nikon D700 kameralla.

Olen sitä mieltä, että kameroiden herkkyysominaisuuksia korostetaan liiaksi nykyään. Kohinasta kohistaan ihan liikaa ja herkkyys ei tunnu riittävän millään, vaikka mitä olisi tarjolla. Kun kuvasin Nikon D3s:llä, niin on pakko myöntää, että kyllä se suun hymyyn veti, kun miltei pimeässä saatoin kuvia napsia.

Valovoimaisella objektiivilla varustettuna Nikon D3s mahdollistaa hämärissä oloissa kuvaamisen ennen kokemattomalla tavalla. Suurin herkkyys ISO 102400 on kelvollinen silloin, kun kuvan saamiselle ei ole vaihtoehtoja, sillä kohinaa on jonkin verran, mutta värit toistuvat ihmeen hyvin.

Herkkyydellä ISO 25600 sen sijaan kuvaisin epäröimättä esim. sanoma- tai aikakauslehtiin, jos kohteena olisi toimintaa vähässä valossa. Kohinaa on tässäkin vielä jonkin verran, mutta värit ja terävyys ovat hyvällä mallilla. Tästä alaspäin, siis ISO 12800 ja alle, kohina ei näyttele merkittävää osaa.

Muilta ominaisuuksiltaan D3s on aito työkalu, laadukas sellainen. Kameran reagointi seurailee lähes tulkoon kuvaajan ajatuksia, eikä kuvaajan tarvitse odotella kameraa missään tilanteessa. Tarkennus toimii hämärässäkin vauhdikkaasti ja heti D3s:n jälkeen D700 tuntui ihan toivottomalta. Ero näiden kahden välillä on huomattava, eikä D700 ole ollenkaan huono tarkentamaan.

Uudella 70 - 200 mm zoomilla varustettuna D3s on melko mojova paketti, sillä uuden zoomin tehokas vakaaja sallii kuvaamisen huomattavan pitkillä valotusajoilla, kunhan kohde pysyy paikallaan. Tarkennus on esimerkillisen täsmällinen ja napsahtaa kohdalleen hankalissakin olosuhteissa luotettavasti ilman haparointia. Tällaisella yhdistelmällä kuvaamisen jälkeen kaikki muut kuvauskalut tuntuvat jotenkin vajavaisilta.

Zoomin suorituskyky ei lyhyen kokeilun aikana jättänyt paljon toivomisen varaa ja miksi olisi? Nikon on niin halutessaan osannut tehdä hyviä objektiiveja jo vuosikymmeniä. Vanhan 70 - 200 mm zoomin ominaisuuksissa oli selvä korjaamisen paikka ja Nikon on vuosien mittaan harjoitellut useaankin kertaan tällaisen zoomin tekoa. Tässä tapauksessa hinnallakaan ei tarvitse kilpailla, joten mitään keskinkertaista kompromissia ei kai kukaan odottanutkaan.

Kuvat eivät parane kameraa vaihtamalla, mutta hyvillä kameroilla on mukava tehdä kuvia, kunhan tietää mitä tekee. Nikon D3s on työkalu kovaan käyttöön ja ominaisuudet ovat sen mukaiset. Ok, onhan se iso, painava, kallis jne. sanoi kettu pihjalanmarjoista.

Olen kuvannut oheiset kuvat raakana ja kehittänyt Lightroomin versiolla 2.6. Kuvat ovat suoraan kamerasta, en ole tehnyt mitään säätöjä kuviin jälkeenpäin ja kohinanvaimennus on LR:n oletusarvoissa.

Kuvasin nämä kuvat melko hämärässä, sillä esim. tuon keskimmäisen lyhtykuvan valotusaika herkkyydellä ISO 800 olisi ollut 1/2 sekuntia aukolla f/1.4.

Ylläpito tiedottaa

Olen poistanut tekstivahvistuksen kommentoinnista. Toivon, että se rohkaisee entistä runsaampaan kommentointiin. Valvon edelleen kaikki kommentit, mutta niiden jättäminen on nyt hieman vaivattomampaa. Onhan tekstivahvistus kieltämättä aika rasittava, kun siitä ei aina tahdo saada selvää vaikka kuinka yrittää.

Päivän kuva

Jouluvalo, jonka kuvasin Nikon D700 kameralla, jossa oli kiinni vanha käsitarkenteinen Nikkor 50 mm f/2 objektiivi. Kuvasin aukolla f/11 ja valotusaika oli 1/160 s.

Leica X1, maineensa veroinen joka suhteessa

X1 on Leican versio nykyään trendikkäästä kameratyypistä, joka on pieni kooltaan, mutta iso kuvan laadultaan. Käyttämäni kamera oli niin sanotusti kaikilla herkuilla, eli optisella etsimellä ja lisäkahvalla, jotka yhdessä toimivat mukavasti. Kamerassa oli esituotanto-ohjelmisto, joten jotkut asiat saattavat olla hieman eri tavalla myyntiin tulevissa kameroissa.

X1 on mukavan yksinkertaisesti muotoiltu, nappeja on säästeliäästi ja valotukseen liittyvät asiat hoidellaan kahdella pyörivällä kiekolla kameran päällä. Kiekot ova todella hyvä oivallus ja erittäin selkeät käyttää. Valikko, kyllä vain yksi, on sekin selkeä ilman liikoja valintoja, mutta tarpeellinen löytyy. Tarkennuksen ja herkkyyden asetukset ovat myös riittävän yksinkertaiset käytellä kuvauksen aikana jopa hanskat kädessä.

Sisäänrakennettu salama on sekin mukavasti toteutettu. Salaman toimintaan kuvaustilanteissa en paneutunut paria testikuvaa enempää, koska en muutenkaan oikeastaan koskaan käytä minkään kameran sisäänrakennettua salamaa. Salama kuitenkaan ei ole turha, sillä se voi joskus tulla tarpeeseen.

Automaattisen herkkyyden säätöparametrit ovat niukat, sillä suurimman herkkyyden lisäksi valittavana on vain kolme suljinaikaa: 1/8, 1/15 ja 1/30 s. Miksi vain kolme, miksei kaikki ajat? Minä ainakin keksin heti tilanteita, joissa haluaisin pitää ajan esim. vähintään 1/250 s. ja kuvata aukolla f/5.6.

Leica X1 on parhaimmillaan automaattivalotuksella, kuten muutkin saman tyyppiset kamerat. Säätökiekot ovat hyvät, mutta käsisäädöllä valotusmittarin osoitin liikkuu hyvin pienellä, mutta tarpeeksi pitkällä viiveellä, joka tekee nopeasta valotuksen käsisäädöstä vähemmän nopeaa. Osoitin tuppaa menemään yhden pykälän yli oikeasta valotuksesta, kun aika- tai aukkosäädintä kiertää nopeasti.

Kuvan laatu on erittäin hyvä ja paras mitä olen nähnyt taskukameroissa. Leica X1 pärjää käytännössä mille tahansa pikkukennoiselle digijärkkärillekin kuvan tarkkuudessa ja terävyydessä. Kohinasuhde on varsin hyvä ja ainakin minulle ISO 1600 olisi aivan käyttökelpoinen herkkyys ilman mitään ongelmia. Tuon herkkyyden yläpuolella värikohina alkaa tehdä tasaisille pinnoille laikkuja, jota eivät häiritse muunlaisilla pinnoilla. Kuvan terävyys ja värit pysyvät melko hyvin kasassa aina ISO 2500 arvoon asti.

Nikon D300s on jonkin verran Leicaa parempi, kun herkkyyttä nostetaan 1000 ISOn herkemmälle puolelle. Pidättäydyn täsmällisemmästä lausumasta, koska en tehnyt tarkkaa rinta rinnan vertailua.

Laatuun liittyy sekin, että täysin yllättävästi Leican kennolla oli pari roskaa, jotka näkyvät hyvin tasaista pintaa vasten. Katso ylimmän kuvan oikeata reunaa ja yläreunaa hieman keskilinjasta vasemmalle. En ole koskaan aikaisemmin nähnyt roskia kiinteäobjektiivisen kameran kennolla. Kyseessä oli maahantuojan demokamera, mutta kuitenkin.

Kuvasin pelkkiä DNG-tiedostoja, jotka kehitin Lightroomissa. Jos ollaan ihan tarkkoja, niin kuvasin jpgt myös, mutta en tarkastellut niitä sen enempää. Leica X1:llä ei nimittäin jostain syystä voi kuvata pelkästään raakana, vaan jpg tulee aina myös kortille.

Objektiivi on laadukas ja kaikki aukot ovat käyttökelpoisia. Kuvan nurkat paranevat hieman parin aukon himmennyksellä, mutta kokonaisuutena Elmarit on nimensä arvoinen. Polttoväli on 24 mm, joka vastaa kinofilmikoossa 35 mm kuvakulmaa. Suurin aukko on f/2.8, joka on melko hyvä valovoima, mutta luulenpa etten ole ainoa, joka olisi toivonut aukon verran lisää valovoimaa.

Ulkoinen salamakenkään kiinnittyvä etsin on melko tarkka, etenkin jos kohde on muutamien metrien päässä tai kauempana. Optisen etsimen huono puoli tällaisessa kamerassa on kaikenlaisen kuvaamiseen liityvän tiedon puute. Valotustiedot, tarkennus ja kaikki muukin rajausta lukuunottamatta pitää tarkistaa kameran näytöltä. Etsin on kuitenkin suositeltava, hyödyllinen ja kuvausmukavuutta lisäävä varuste. Etsin toimii hyvin alempana kuvattua kuvaustapaa käyttämällä.

Lisäkahva toimii hyvin etsimen kanssa, mutta kameran näytöltä kuvatessa kahvasta ei ole mielestäni mitään hyötyä. Etsimen kanssa kannattaa ostaa siis myös kahva tai kahvan kanssa etsin, mutta ei pelkkää kahvaa.

Leicassa on käsitarkennus ja kokeilin asettaa sen suunnilleen hyperfokaalietäisyydelle kun kuvasin. Sanon suunnilleen, koska etäisyysasteikolla 2 metrin jälkeen seuraava arvo on ääretön ja siksi esim. neljään metriin tarkentaminen arviolta on hankalaa. Homma kuitenkin toimi kohtalaisesti ja niin sanottu katukuvaaminen onnistui tähtää ja laukaise periaatteella nopeasti. Käsin tarkentaminen kameran näytöltä ei ole helppoa ja käytännön tilanteissa aivan liian hidasta.

Kameran ohjelmistoon voisi varmaan tehdä koodin, jolla kamera osaisi valitun aukon perusteella itse tarkentaa hyperfokaalietäisyydelle. Tällainen vaihtoehto olisi mielestäni varsin Leicamainen ja kaiken lisäksi joissakin tilanteissa mitä parhain ratkaisu.

Automaattitarkennus ei häikäise nopeudellaan, mutta toimii hyvässä valossa muuten luotettavasti. Hämärässä tarkennus hidastelee jonkin verran, mutta yhden pisteen tarkennuksella en havainnut ylitsepääsemättömiä ongelmia. Tilannekuvausta ajatellen tarkennus on hidas.

Lyhin tarkennusetäisyys on 60 cm ja makrollakin 30 cm, jolla ei kovin lähelle pääse. Normaaliasennolla minulle tuli toistuvasti tilanteita, joissa olin liian lähellä kohdetta. Makroasennnon lähin etäisyys on ihan hyvä ja siihen pitäisi päästä ilman makroakin, koska 30 cm vastaa melko hyvin 35 millisen kinarin objektiivin lähintä tarkennusetäisyyttä.

Kuvausnopeus on toinen hitaanpuoleinen piirre. Sarjakuvaus on mahdollista, mutta vain sarjoissa, jonka jälkeen kamera ei tee mitään ennen kuin puskurimuisti on tyhjä. Yksittäiskuvien ottaminen sarjakuvausasennossa on jopa hitaampaa kuin kertatuliasennossa ja siinäkin pitää kuvien välillä odotella vähintään pari sekuntia.

Käytännössä kuvausnopeus riittää tämän kameran tapaiselle hyvin, mutta ei siitä mitään haittaakaan olisi, jos kamera valmistautuisi seuraavaan kuvaan hieman ripeämmin.

Kun ensimmäisen kerran laitoin virrat pois X1:stä niin luulin, että jotain on vialla, koska laitteen sulkeutuminen kesti niin kauan. Leica on kuvausvalmiina reippaasti, mutta virtojen katkaisu kestää useita sekunteja.

Käytännössä kuvaamista häiritsee aukko- ja varsinkin suljinaikakiekon yliherkkä pyörähtely. Ennen jokaista sulkimen painallusta on syytä tarkistaa ovatko säädöt edelleen kuvaajan haluamassa asennossa. Joku lukitusmekanismi tai napakammat pykälät parantaisivat muuten mainioita säätökiekkoja rutkasti.

Mainituista epäkohdista huolimatta pidin kovasti X1:llä kuvaamisesta, mutta X1 ei varmasti ole jokaisen kuvaajan suosikki eikä sovi hyvin jokaiseen kuvaustilanteeseen. Hitaanpuoleinen toiminta tarkennuksen ja kuvausnopeuden osalta voi joissain tilanteissa pistää kuvaajan kompromissin eteen, vaikka suurin osa kuvista syntyykin vaivatta.

X1 on Leicaksi edullinen, mutta kilpailijoihin verrattuna kallis. Esim. Panasonicin mainion GF-1:n saa reilulla puolella Leican hinnasta ja Olympus Pen E-P1 lähtee kaupan hyllyltä alle puolella Leican hinnasta. Leican kuvanlaatu on paras, mutta eivät Olympus tai Panasonic todellakaan huonoja ole ja niihin saa valovoimaisemman objektiivin, joka tasoittaa eroja korkeilla herkkyyksillä,

Leica X1:een on saatavana muutama erilainen valmiuslaukku etsimen ja kahvan lisäksi. Varsinkin pieni olkalaukku tuntui kätevältä ja siihen sopii kameran lisäksi kaikki kuvaukseen tarvittava.

Dpreview julkaisi eilen Leicasta oman erittäin perusteellisen testinsä, joka kannattaa lukea, jos englannin kielen ymmärrys ei tuota vaikeuksia.

Leica X1 on aito ( digi ) Leica: siinä on hyvä kuvan laatu, siinä on yksinkertaisen toimiva muotoilu, siinä on joitakin omituisuuksia ( Leicamaisuuksia ) ja se on melko kallis.

Mustavalkoista

Minä pidän mustavalkokuvista, pidän niistä paljon. Eräs lukija arveli alatyylin ilmaisulla, että teen mv-kuvia, koska värit ovat huonot tai pilalla. Eräässä mielessä se on totta, sillä jotkut kuvat toimivat paremmin harmaan sävyissä kuin väreissä. Harmaansävyissä kirkkaat värit eivät hypi silmille ja näkymä voi olla rauhallisempi.

Minulla ei ole mitään erityisiä ohjelmia tai plugeja mv-kuvien tekoon, vaan teen ne Lightroomissa melko suoraviivaisesti. Jokainen kuva pitää kuitenkin säätää erikseen, koska harmaasävyt käyttäytyvät eri tavalla kuin värit. Mustavalkoisessahan esim. vihreä ja punainen voivat olla saman sävyiset, eivätkä ne erotu toisistaan, toisin kuin värikuvassa.

Värilämpötilaa säätämällä voi vaikuttaa harmaasävyjen asteikkoon, mutta osavärejä säätämällä voi jonkin tietyn värin sävyä nostaa tai laskea. Ylläoleva värikuva on muutettu mustavalkoiseksi suoraan ja vieressä ovat Lightroomin säätimet. Mustavalkoiseen LR on arponut automaatilla sopivat arvot osaväreille. Hyvin usein LR:n antamat arvot toimivat, eikä niitä tarvitse hienosäätää.

Alla olevaa kuvaa olen säädellyt; värilämpötila, kontrasti ovat erilaiset kuin värikuvassa, mutta olen myös tiputtanyt sinisen ja akvamariinin sävyjä sekä nostanut vihreän sävyjä. Taivas alkaa alaosastaan jo muuttua harmaaksi samoin kuin vasemman reunan pilvihaituvat, koska sävyissä ei riitä pelivaraa. Sininen taivas on paljon yläkuvaa tummempi ja pilvet erottuvat paremmin.

Kannattaa kokeilla erilaisia asetuksia mustavalkomuunnokselle. Erilaiset aiheet tarvitsevat erilaisia säätöjä, eikä kaikille kuville sopivaa yleisasetusta ole. Usein mustavalkoinen kuva paranee nostamalla kontrastia väriversioon verrattuna ja monesti pieni vinjetointikin nostaa aihetta esiin. Rakeiset eli kohinaiset kuvat toimivat joskus tosi hienosti mustavalkeina.

Lightroomissa on myös mahdollisuus tehdä sävytettyjä harmaasävykuvia. Split Toning säätimillä kuvan vaaleille ja tummille sävyille voi valita oman sävynsä ja niiden tasapainoa voi säätää. Kuvasta voi tehdä kauttaaltaan saman sävyisen vetämällä Balance-säätimen toiseen reunaan tai valitsemalla saman sävyn sekä vaaleille että tummille sävyille. Alla esimerkki säätimineen.

Minä haen mv-kuviini yleensä perinteisen vedoksen tunnelmaa, mutta jokaisella meillä on oma mieltymyksensä ja yritän tässä antaa ideoita, joita jokainen voi soveltaa makunsa mukaan. Nyt sitten vaan testaamaan.

Päivän kuva

Tässä vaihteeksi pari iPhonella kuvattua otosta pääkaupungistamme. Huomenna taas painavampaa asiaa.

Nikon D300s, parhaimmistoa tämäkin

Nikon D300 on saanut seuraajan, jossa joitakin jo erittäin hyvän kameran ominaisuuksia on parannettu entisestään. Seuraajan mallimerkintä on D300s.

Minulle D300s on helppo kamera, koska omakin kamerani on Nikon ja käyttöliittymä on siksi tuttu. Nikon ei ole s-mallissa muuttanut liikoja hyväksi havaittua ja napit sekä säätöpyörät toimivat kuten ennenkin. D300-malliin verrattuna takaseinän leiska on muuttunut hieman ja nyt se on käytännössä samanlainen kuin D700-mallissakin.

Nikon D300s:n käytettävyys on, sanon tämän puolueelliselta kuulostamisen uhallakin, kenties paras omassa sarjassaan. En tarkoita, että Nikon olisi täydellinen, mutta paras kuitenkin.

Perustele heti, kuuluu kommentti. No, nappulat ovat hyvillä paikoilla eikä niitä voi vahingossa käännellä vääriin asentoihin. Kaikki kuvaamisen kannalta oleellisen säätämisen voi tehdä napeilla, eikä valikoihin tarvitse kajota. Ainoastaan herkkyyden säätö voisi olla hieman paremmin toteutettu, josta enemmän alempana.

Esimerkiksi automaattitarkennuksen asetusten valitseminen on huomattavasti yksinkertaisempaa kuin Canonissa ja sama koskee valonmittauksen alueiden valintaa.

Valikot ovat selkeät ja luvattoman pitkät, mutta kun niitä valintoja pitää olla. Onneksi kuvaaja voi tehdä oman valikon, jossa on koottuna tarpeelliset asiat ytimekkäästi. Nikonin asetukset voi muistikortin avulla siirtää kamerasta toiseen, joka on aivan ehdoton juttu, jos sattuu omistamaan useamman samanlaisen rungon. Pitää kyllä ihmetellä miksi tätä ei voi tehdä Nikonin softalla usb-kaapelin välityksellä, mutta mikään ei ole täydellistä.

Kyllä kummallisuuksia löytyy Nikonistakin, sillä ISO asetukset ovat hieman erikoiset. Ensinnäkin automaattinen herkkyysasetus toimii päällä ollessaan aina myös käsisäädöllä. Käsisäätö ei ole mikään käsisäätö, jos kamera muuttelee herkkyyttä omaan tahtiinsa, vaan silloin kyseessä on herkkyyttä säätävä automaattivalotus.

Automaattinen herkkyydensäätö pitäisi voida kytkeä myös niin, että se olisi automaattivalotuksella päällä, mutta käsisäädöllä pois päältä. Näin kuvaaja voisi siirtyä automaattivalotuksesta aitoon  käsisäätöön nopeasti ja helposti. Tilannetta hankaloittaa se, että Nikonin automaattiherkkyyden voi kytkeä päälle ja pois ainoastaan valikosta. Esim. Canon on tässä suhteessa helpompi, sillä siinä automaattiasento on herkkyyssäätimellä asetettavissa.

Toinen erikoisuus on Nikonin tapa ilmoittaa asetuksissa matalimmat ja korkeimmat herkkyydet. On jokseenkin sekavaa, kun kameran näytöllä lukee vaikkapa "HI 1.0" sen sijaan, että siinä lukisi selvästi "6400". Nikonilla perustellaan tuota sillä, että nämä tehosteherkkyydet eivät välttämättä ole valmistajan tarkkojen toleranssien puitteissa ja siksi ilmoitustapa on tuollainen. Selitys onnahtelee hieman, sillä EXIF-tiedoissa herkkyysasetus kuitenkin lukee selväkielisesti numeroilla ja markkinointi käyttää sitä myös estotta myynninedistämieen.

Kuvaaminen Nikon D300 ässällä on erittäin sujuvaa eikä kameraa tai sen käyttämistä tarvitse aktiivisesti ajatella, joka mahdollistaa kuvaajan korvien välisen prosessointitehon parhaan hyödyntämisen kuvallisen sisällön tuotantoon.

Etsinkuva näyttää kaiken mitä kuvaan tulee ja on kookas ja kirkas, täysikennoisten alapuolella parhaita Canon 7D:n ohella. Etsimeen saa halutessaan näkyviin ruudukon, joka ainakin minulla on aina päällä, koska se helpottaa sommittelua.

Tarkennus toimii erittäin luotettavasti ja 51 tarkennuspistettä varmistavat, että kohde on lähes aina tarkennuksen ulottuvilla. Tarkennuspisteen valinta käsipelillä kuvauksen aikana on yllättävän sujuvaa, vaikka pisteitä on paljon. Tarkennusta voi mukauttaa oman mielensä mukaan valikoista. Tässäkin Nikonissa on kasvojentunnistus, joka saattaa kuulostaa hassulta, mutta se toimii melko hyvin.

Nikonin valotusmittari on luotettava ja monilohkomittaus antaa lähes aina sopivan valotuksen. Tarkkustyöhön voi valita pistemittarin, jolla osaava kuvaaja poimii käsin oikeat lukemat hankalastakin aiheesta.

Nikon D300s on vankkaa tekoa, jonka voi tuntea, kun kameran ottaa omaan käteen. Kaikki toimii täsmällisesti ja varmasti. Laite reagoi herkästi ja kuvausnopeus on riittävä. Kaksi korttipaikkaa voi ohjelmoida lähes miten vaan, mutta molemmat paikat eivät ole samanlaiselle kortille. Tilanpuute ilmeisesti estää kahden CF-kortin käytön, mutta kaksi paikkaa ovat hyvä asia joka tapauksessa.

Nikon D300s ja Nikon D700 ovat hyvin lähellä toisiaan ominaisuuksiltaan ja olemukseltaan, mutta D300s tuntuu käytössä paljon isoveljeään pienemmältä. Paljon enemmän kuin ero paperilla antaisi olettaa. Tämä pitää tulkita positiivisena huomiona.

Matkustelevalle kuvaajalle Nikonissa on eräs erittäin hyvä ominaisuus. Nikoniin saa GPS-vastaanottimen suoraan johdolla kiinni, siis sellaisen laitteen, joka kirjoittaa koordinaatit kuvatiedostoihin reaaliajassa. Nikoniin sopivia laitteita valmistavat muutkin kuin Nikon ja ihan kohtuuhinnalla. Kaikenlaiset muut GPS-viritelmät ovat enemmän tai vähemmän epäkäytännölisiä ja edellyttävät ylimääräisiä työvaiheita kuvauksen jälkeen.

Kuvan tekninen laatu ei jätä toivomisen varaa. Nikonissa on "vain" 12 megapikseliä, mutta ne kaikki ovat täysillä mukana tekemässä terävää ja sävykästä jälkeä. Korkeilla herkkyyksillä parempaa kohinasuhdetta pitää hakea Nikonin täyden kennon malleista ja tämä onkin ainoa paikka, jossa esim. D700 on selvästi parempi.

On helppo ymmärtää miksi ammattilaiset suosivat kahta merkkiä kameravalinnoissa. Canon 7D ja Nikon D300s ovat ainoat pikkukennoiset kamerat, jotka oikeasti sopivat ammattikäyttöön kunnolla. On muitakin kameroita, joissa on hyviä ammattimaisia ominaisuuksia, mutta kokonaisuutena Canon ja Nikon ovat omassa sarjassaan.

Hyviä kuvia voi tehdä kaikilla kameroilla, mutta tositilanteessa ammattikuvaajalla tuppaa olemaan kaikenlaisia ongelmia ratkottavanaan, jotta hyvä kuva syntyy ja silloin kameran mahdollisimman jouhea toiminta nousee omaan arvoonsa.

Minä siis pidin Nikon D300s kamerasta, mutta ei kai se yllätys ollut kenellekään, enkä ole ainoa tätä mieltä oleva.

Ohessa vielä muutama kuva Nikon D300 ässällä ja Nikkor 35mm f/1.8 DX objektiivilla.

Tamrac Speedpack 85

Olen käyttänyt jonkin aikaa Tamrac Aero Speedpack 85 reppua työkalujeni kuljetukseen. Tässä joitakin ajatuksia tämän kamerarepun sopivuudesta minulle ja ehkä muillekin.

Olen vuosien mittaan kantanut kameroitani sekä olkalaukuissa että repuissa. Reput alkoivat yleistyä joskus 90-luvun alkuvuosina ja ennen sitä kuvaajat käyttivät lähes yksinomaan olkalaukkuja. Luontokuvaajilla on varmaan ollut reppuvirityksiä iät ajat, mutta kameralaukkujen valmistajat alkoivat toden teolla työntämään reppuja ulos joskus 90-luvulla.

Reppu on hyvä verme, kun kameroita pitää kantaa pitkään tai pitkälle, mutta kalustoon käsiksi pääseminen on repussa selvästi hankalampaa kuin olkalaukussa. Eri valmistajat ovat yrittäneet ratkaista tätä ongelmaa monin tavoin ja aiheeseen ovat paneutuneet myös Tamracin suunnittelijat.

Tamrac Speedpackissä on repun sivulla vetoketjullinen luukku, josta kameran voi ottaa esille laskematta reppua maahan. Luukku toimii, mutta siitä huolimatta kameran esille ottaminen ei ole läheskään niin helppoa kuin olkalaukusta. Reppu pitää laskea pelkän oikean olkahihnan varaan, jotta luukkuun pääsee käsiksi.

Kun repun hihnat ovat sopivalla kireydellä selässä kuljetusta varten, niin hihnojen pituus on melko lyhyt. Kun kuvaaja laskee repun roikkumaan oikean hihnan varassa ja kääntää repun käsivarren alle, niin reppu jää melko ylös ja kameraluukku on miltei naamassa kiinni. Kameran saa ulos laskematta reppua maahan, mutta pientä ähinää se aiheuttaa, ainakin minulla.

Perinteinen reppu pitää käytännössä laskea maahan, jotta kameran saa ulos ja siihen verrattuna Speedpack toimii hyvin, mutta tässä suhteessa olkalaukku on vielä parempi.

Speedpack on korkeussuunnassa kaksiosainen. Alaosa on tarkoitettu ensisijaisesti kameroille, objektiiveille ja vastaaville. Yläosa ei ole pehmustettu niin hyvin kuin alaosa, joten sinne sopivat parhaiten muut kuin kuvausvälineet, kuten vaikkapa eväät, mutta pieni kamerakin mahtuu. Ylä- ja alaosan välipohjan voi irrottaa, mutta silloin repun luonne muuttuu toisenlaiseksi eikä perusidea enää toimi.

Repun selkäosassa on erittäin tilava läppäritasku, johon 15-tuumainen Macbook Pro mahtui aivan heittämällä. Läppärille tarkoitettua tilaa voi käyttää esim. papereiden tai muiden isojen dokumenttien kuljetukseen, jos läppäriä ei ole mukana.

Alaosan sisään pääsee käsiksi toisestakin luukusta repun päältä, jolloin koko osasto on näkyvissä. Tilaa on kameran ja siinä kiinni olevan objektiivin lisäksi parille lisäobjektiiville ja salamalle. Alaosaston kokonaistilavuus ei kuitenkaan ole valtava ja pro tason runko, kuten Nikon D3s ynnä pari lasia täyttää tilan lähes kokonaan. Pienikokoisen rungon, esim. Pentax K7, lisäksi sisälle mahtuu mukavasti tavaraa.

Omassa työssäni joudun laskemaan kameralaukkuni usein likaiselle tai pölyiselle alustalle ja siksi en erityisemmin pidä repuista omassa työkäytössäni. Reppu pitää laittaa selkäosa maata tai lattiaa vasten, jotta työkalut saa ulos ja samalla repun selkäosa likaantuu ja seuraavaksi likaantuu kuvaajan, siis minun, takki.

Speedpackistä kameran saa ulos laittamatta reppua maahan selkäosa edellä, mutta jos alaosastosta pitää saada jotain muuta ulos, niin reppu on käytännössä laitettava selkäosa maata vasten.

Speedpack on tukevan tuntuinen, vetoketjut pelaavat hyvin ja reppu pysyy hyvin pystyssä, kun sen asettaa maahan.  Selässä kantaminen on myös suhteellisen mukavaa. Kaksiosainen rakenne on kätevä, jos mukana pitää kuljetella vaikka niitä eväitä. Repun toisessa sivussa on juomapullolle paikka, johon sopii myös termospullo. Tamracin pinta on vaivaton puhdistaa, jos se likastuu. Kuten kuvista näkyy tämä tuli kokeiltua, kun olin kuvaamassa rakennustyömaalla.

Mielestäni Tamrac Aero Speedpack 85 sopii parhaiten kuvaajalle, jolla on pienikokoinen kalusto, joka haluaa liikkua ( luonnossa ), joka kuljettaa mukana muutakin kuin kameraa ja joka kantaa kameralaukkuansa pitkiä matkoja.